Matka Haltinmaahan ja takaisin

Hostellireissaajatarina 9: Johanna Niemi
Reissukohde: Majatalo Haltinmaan Mallatupa, Kilpisjärvi 2.- 5.11.2026

Hostellireissaajan pesti tuntui heti houkuttelevalta seikkailijaluonteelleni. Kohteeksi valikoitui Kilpisjärvi, kun toiveissa oli hiihtäminen. Latutilanne siellä näytti huonolta, mutta jännitin viimeiseen asti, saanko kuitenkin kokea ensilumen tulon. Tarkoitukseni oli pysähtyä pariksi päiväksi rauhaan ja hiljaisuuteen, tauko arjesta toviksi. Se näyttikin onnistuvan hyvin, koska oli off-season aika, ja juuri ketään ei näkynyt kylän raitilla kelikamerassa. Pakatessa varmistelin majoitustani Majatalo Haltinmaan Mallatupaan. Saapuisin perille vasta illalla pimeällä. Haltinmaan Anne vahvisti, että kaikki oli valmista. Hän olisi respassa minua vastassa. Hienoa!

Matka Kilpisjärvelle (Gilbbesjávri)

Riensin varhain aamulla rinkan ja repun kanssa juna-asemalle. Oulussa aurinko paistoi lontoolaisen aamu-usvan takaa. Tunnelma oli unenomainen muutaman ihmisen odottaessa ääneti saapuvaa junaa etelästä. Juna keinutti uneen hetkessä. Ehdin kuitenkin nähdä, kuinka sumu hälveni kirkkaan aamuauringon tieltä junan lipuessa taajamista. “Tätähän mä hain…”, lauloi korvamato. Pian juna oli Rovaniemellä ja bussi pohjoiseen odotti vieressä. Se oli helppo siirtymä. Vajosin väsyneenä penkkiin.

Tuntien päästä ajokeli muuttui illan hämärtyessä jäiseksi, ja kapealla tiellä kuski ajoi ilmiselvästi varovaisemmin. Bussikuski tiputti minut liikenteen salliessa Kilpisjärvellä Majatalo Haltinmaan kohdalle, ja kiitin hänen avuliaisuuttaan huomioiden kurjan kelin. Hyvä mieleni voimistui entisestään. Täällähän on vähän lunta! Tapasin Annen Haltinmaan respassa ja sain avaimen. Hostellissa, joka sijaitsi parinkymmenen metrin päässä Haltinmaan Majatalosta, minua odotti pyytämäni aamiaiskori täynnä syötävää, lämpimät huoneet, siistit ja toimivasti kalustetut tilat, hyvin varusteltu keittiö ja tv. Onpa kivan näköinen majapaikka! Käytössäni oli yksi huone neljästä ja yhteiset tilat. Söin iltapalaa ja täytin jääkaapin. Huomasin, että alkoi pyryttää lunta kunnolla. Lopultakin.

Majatalo Haltinmaan ravintola ja respa
Majatalo Haltinmaan ravintola ja respa

Majatalo Haltinmaan Mallatupa hostelli

Majatalo Haltinmaan Mallatupa hostelli
Majatalo Haltinmaan Mallatupa hostelli

Vuorikiipeilyä – Saana (Sána)

Herätessä haltioiduin, kun kaunis lumimaisema alkoi heti ovelta ja aurinko paistoi! “Tätähän mä hain, tätä hain…” Saana näkyi suoraan keittiön ikkunasta! Se ja koko kylä oli lumipeitteessä – ihanaa! Kuvasin kiihkeästi valkoista maisemaa. Tänään polkuni vie Saanalle, sään pitäisi olla hyvä. Retkireppu kiireesti pykälään.

Hostellin ulko-ovelta avautuva luminen maisema
Puff ja lumiunelma alkaa ovelta.
Näkymä Mallatuvalta
Näkymä Mallatuvalta.

Kaupalla sain tietää, että tietä pitkin kävellen olisin nopeimmin Saana-reitillä. “Valoisaa on vielä monta tuntia ja polulle tietä pitkin n. 4,5 km”, myyjä sanoi. Sanat kaikuivat mielessäni talsiessani tien viertä ja ihaillessa majesteetillista Saanaa kohoavan vierelläni.

Maantie Saanalle
Tossua toisen eteen.

Aloin miettiä Saanan valloitusta, valoisaa aikaa ja kilometrejä. Kello oli oikeastaan jo aika paljon, ja olen vasta tässä menossa. Kohta ymmärsin, että aikaa on hyvin vähän. Valoa riittäisi pariksi, kolmeksi tunniksi. Alkoi vähän arveluttaa Saana huipulle ehtiminen. Mutta sää oli niin kaunis, että en halunnut nyt huolehtia moisesta. Sitten tein ratkaisevan liikkeen ja päätin liftata. Onneksi P-paikalla työskennellyt sähkömies suostui heittämään minut polun alkuun. Otin kuvan opastetaulusta ja lähdin nousemaan polkua. Ponnistelin aikaa vastaan, mutta pysähdyin ihastelemaan kauniita maisemia tuon tuosta.

Opastekyltti

Hostellireissaaja taustallaan Saana
Minä ja hän, kohta tavataan.
Maisemakuva
Puuraja ylitetty.

Näin parin retkeilijän jo laskeutumassa Saanan jyrkintä rinnettä alas. Tapasin kohta vuorelle ensimmäisinä menneet. He olivat jättäneet selvän polun, ja tuumasimme, että se helpottaa minunkin kulkua. Kiittelin kovasti ja toivottelimme toisillemme hyvää matkaa. Toiset vastaantulijat huomauttivat, että pimeä tulee yllättävän pian nykyisin, ja että onhan minulla taskulamppu mukana. Päättelin, että tunnin päästä klo 16 minun on käännyttävä, että näen laskeutua. Kolmas pari kertoi, että rinneportaat helpottavat rinteessä ja näkymät ylhäällä olivat olleet upeat. Tämä tapa jutustella vastaantulijoiden kanssa muistui mieleen, Lapin luonto luo outoa taikaa ihmisiin. Lämmin ystävällisyyden aalto kävi lävitseni, ja oli mukava jatkaa matkaa. Kävelysauvat olivat myöskin hyvä apu jyrkästi edessäni nousevalla rinteellä.

Kun viimeiset vastaantulijat kertoivat, että jyrkänteen päältä olisi vielä matkaa huipulle, ja kello oli paljon, totesin, etten saavuttaisi tänään huippua. “It was amazing scenery!” -kommenttiin saisin tyytyä. Päätin jyrkimmällä kohdalla rinteessä, että nousen klo 16 asti, jolloin käännyn takaisin, että näen vielä laskeutua turvallisesti. Olin jyrkän rinteen puolivälissä. Kohta alkaa hämärtyä, vielä näkee hyvin, totesin. Olin nyt yksin Saanan rinteellä. “Dyi-dy-dy, dyi-dy-dy, dyi-dy-dy, dyi-dy…”, soi korvamato. Muistelin kulkiessa laulun sanoja hymyillen ja katselin lumoutuneena maisemia ympärilläni. Lunta, täällä sitä oli!

Maisemaa
Kun ihmiskunnan aamu vasta alkoi sarastaa
Ja Lappi oli jättiläisten maana
Kaunis Malla-neito alkoi häitään valmistaa
Sulhasenaan nuori uljas Saana (Hannu Seppänen).

Tuuli yltyi korkeammalla ja pysähdyin kaivamaan repustani myslipatukan, hörppäsin vettä ja lisäsin tuulenpitävää vaatetta, huomioliivinkin siltä varalta, jos jostain syystä minua jouduttaisi etsimään. “Kun pohjoisesta vyöryi jää ja yltyi tuu-lii!” Jatkaisin siis nousua tämän jyrkän rinteen päälle… siis vielä tunnin?! Ihmettelin hieman auringonlaskun aikatietoa ja hämärää. Kun tarkistin kuvien ottoaikoja, ne oli otettu tulevaisuudessa! Tajusin, että puhelimen kello oli siirtynyt varkain Ruotsin aikaan. Kello oli jo 16! Olin juuri noussut korkealle jyrkimmän osan päälle ja olin riemuissani siitä, kuinka ylhäällä olin. Näkymät olivat majesteetilliset.

maisemaa
On aikakaudet tuntureiksi heidät muuttaneet
Ja Kilpisjärven kasvattaneet Mallan kyyneleet
Kun jäinen pohjoistuuli soi, myös itkee Saana. (Hannu Seppänen)

Vieläkö eteenpäin… vaikka sen verran, että näen edes Saanan huipun? Tiesin, että minulla olisi kohta kiire alas. Tunnistin tunteen. Lapin hulluus –  tai “vuorihulluus”, minulla vuoren-valloitus-hulluus – on juuri tätä. Olin voimieni tunnossa, valo alkoi loppua, kohta olisi vaarallista. Tuuli tuntui tyyntyvän, olosuhteet olivat mainiot! Ihan kuin minua houkuteltaisi jatkamaan nousua. Jatkoin pari askelta, maasto oli jo tasaisempaa ja helpompaa. Kävin tietoista kamppailua järkeni ja huumaavan “vuorihulluuden” välillä.

Sitten jähmetyin paikoilleni, kun näin sen. Ristin. 15 metrin päässä. Näky oli epätodellinen. Yhtä epätodellinen kuin ympärillä levittäytyvä silmiä hivelevä lukemattomien lumihuippujen tunturimaisema. Otin vielä pari askelta, helppo maasto houkutteli eteenpäin. Risti oli edelleen paikallaan, ja se oli todella risti. Joku oli kuollut tuohon paikkaan. Ajatus kylmäsi minua. Koin sen merkiksi minulle, en halunnut ohittaa tuota kohtaa polulla. Ihastelin kuitenkin pitkään nyt dramaattisen sävyn saaneita kauniita tuntureita, sinertyvää avaruutta ja vain viiman säestämää lumista hiljaisuutta joka puolella ympärilläni. Tunsin itseni todella pieneksi tässä maailmassa. Tunturit eivät anna armoa, eikä niitä tule uhmata. Käännyin alaspäin.

maisemaa
Hämärän rajamailla.

Saavuttuani kiviportaille tiesin, etten ainakaan eksy enää. Valo tuntui kaikkoavan yhä nopeammin ja sykkeeni laski samaa tahtia joka rinneportaan askelmalla alaspäin. Laskeuduin äärimmäisen varovasti. Kenkien pito ja vaellussauvat olivat erityisesti avuksi tässäkin kohtaa. Nyt oli jo oikea hämärä, mutta otsavaloa en tarvinnut vieläkään. Eväiden syönti olisi kohdallaan Saanan juurella olevalla kodalla. Erotin alhaalla kodalla yhtäkkiä tulet. Kodan nuotio ja ikkuna olivat linjassa siten, että elävä tuli näkyi suoraan rinneportaissa laskeutujalle. Kuinka kätevää.

Näin pian kaukana alhaalla kahden viimeisen retkeilijän poistuvan kodasta. Toivoin, että tulet kestäisivät minulle asti. Sain hiilloksen kuitenkin syttymään kuivilla puilla hetkessä. Olipa ihana tulla kodan lämpöön ja hehkuvaan valoon viimeisellä hämärän hetkellä. Tuntui, että olin jossakin toisessa suloisessa todellisuudessa. Ei harmittanut, vaikka yritys huiputtaa Saana tällä aikataululla oli oikeastaan tuhoon tuomittu.

Kota, sisällä tulet

Ilokseni huomasin toimivani edelleen järkevästi ja tottuneesti yksin maastoreitillä. Tärkeää on neste ja ruoka, lämpö ja kuivat vaatteet. Evästellessä hyvän tovin oli tullut pimeää. Huoletti, että otsavaloni oli rikki. Olisi tosi vaikeaa näyttää valoa polulla kännykästä ja ehkä vaarallista kuluttaa sen akkua illan autiossa pimeydessä. Pikitien varteen olisi vain 1,3 km, mutta senkin halusin kulkea loukkaantumatta. Majapaikkaan olisi kävelyä lisäksi vielä n. 5 km. Kokeilin ja sain kuin sainkin otsavalon korjattua! Taas koin olevani onnekas. Seisoin hetken täysin pimeässä kodan pihalla ennen kuin lähdin. Hiljaista. Tänä iltana taivas olisi auki, joten revontulille oli mahdollisuus näkyä. Erotin eläinten jälkiä selvästi; jänis ja hiiri tai myyrä. Myös minulle outoja jälkiä tuli vastaan. Riekon kanssa säpsähdimme molemmat, kun yllätimme toisemme polulla.

Jälkiä lumessa

Klo 19 olin hiljaisen maantien varressa ja aloin talsia. Tällä kertaa ehdin tutkia myös sotien 1916 ja 1945 muistomerkit tien varrella. Kävely tuntui hyvältä. Minulla oli energiaa, heijastimia tarpeeksi, vaellussauvat, otsavalo kunnossa, lämpimät vaatteet ja äänikirja korvanapeissa. Tie oli hyvin liukas, ja olin valmis väistämään rekkaa, jos se näyttäisi ajavan liian läheltä minua. Se vähän jännitti kulkiessa.

Muistomerkki

Klo 21 olin majoituksessa. Mallatupa tuntui suorastaan lämpöiseltä keitaalta, Shangri-La:lta. Tänä iltana arvostin tukipisteeni tasokkuutta, puhtautta ja sen kutsuvaa lämpöä. Tilaakin oli tarpeeksi, itseasiassa yllin kyllin, kun muita matkaajia ei ollut. Nyt kuumaan suihkuun ja peiton alle, päätin. Alkoi sataa lunta ja räntää juuri, kun olin päässyt perille suojaan. Koin taasen oloni onnekkaaksi.

Mallatupa

Nukkumaan mennessä tutkin seuraavan päivän säätä. Olisi sadepäivä. Lumi kai sulaisi, mutta olisi myös parin tunnin aikaikkuna poutaa, ehkä aurinkoakin.

Tsahkaljärven (Čáhkáljávri) julkkisvene

Aurinko paistoi taas hienosti ja sateenkaari lupasi hyvää päivää, vaikka nyt maassa oli märkää sohjoa. Ehtisin tavoitteeseeni hyvin, mutta dramaattinen muutos säässä oli luvassa parin tunnin päästä. Taivaanrantaa hallitseva harmaansininen laaja sadepilvi vyöryisi hiljalleen päälle. Olin jälleen hyvällä tuulella. Osasin nauttia joka hetkestä, satoi tai paistoi, asennekysymys. Tänään suuntasin Tsahkaljärven kodalle vain reilun kilometrin päähän. Kiitos kamulle vinkistä! Olisi lyhyt, sopivasti palauttava ulkoilupäivä. Lihakseni olivat kipeytyneet eilisestä vuorikiipeilystä. Huvittuneena olin nähnyt jo tuloiltana LapinYLE:n uutisissa Kilpisjärven “julkkisveneestä”. Löytäisinkö senkin?

Näkymä järvelle
Viimeinen päivänsäde…
Taukopaikka
…ennen kuin horisontti katoaa.

Tsahkaljärvi avautui lumoavana harjanteen jälkeen. Palvelurakenteet olivat ensiluokkaisia: puucee, kota, laavu, halkovaja ja vuokratupa. Tämä reitti on Tsahkaljärven lähiretkeilyreitit -hankkeen myötä kunnostettu ja sorastettu ja reitti on mm. esteetön. Saana nousee hienosti korkeuksiin järven takaa. Sitä en pääse pakoon, enkä haluakaan. Etsin katseellani uutisen venettä järven rannalta, mutta en näe sitä. Samalla huomasin puhelun tulleen ja soitin takaisin. Haltinmaan Anne kysyi, olenko tallessa; äsken oli satanut hurjasti rakeita kylällä, ja hän pelkäsi minun olevan pulassa ulkona. Raportoin olevani voimissani, ja etten itse nähnyt tuulenpuuskaa ja rännäntapaista kummempaa. Joka laaksossa on oma ilmasto, muistan vanhan sanonnan. Anne vinkkasi, että vene löytyy rantapolkua oikealle. Lisäksi kiva reitti takaisin kyläkeskukseen johtaa kävelysillalta vasemmalle. Kiitos, kuinka hyviä vinkkejä, ja kreivin aikaan! En olisi löytänyt venettä itsekseni. Tuuli oli yltynyt kovaksi tällä välin, pieniä rakeita tuli taas hetken. Mutta sitten selkeni, ja järvi avaroine ja tuttuine jänkineen muistutti minua monista kesävaelluksistani, omista poluista tuntureille… Mikä suloisen kaihoisa nostalgiatrippi! Tässä kelissä? Ei uskoisi.

Tsahkaljärven vene
Tsahkaljärven julkkis.
varaustupa, taustalla Saana
Saana alkoi hälvetä horisontista.

Palasin veneeltä kodalle evästelemään. Sadepilvi hämärsi maisemaa ja tuuli alkoi taas yltyä. Yrityksistä huolimatta sain aikaan kosteista puista vain kynsitulet. Oli tunnelmallista viettää aikaa tulen äärellä ja kuunnella tuulen ja sateen voimistumista. Alkoi tulla hämärä, ja luvattu räntäsade. Viima vain yltyi, kun puin sadetakkia päälle. Paikka oli valloittava. Ennen sankempaa hämärää lähdin tutkimaan paluureittiä. Kävelysillan jälkeen vastaan tuli vesiputous. Polku kiemurteli loivasti harvojen ja matalien vaivaiskoivujen kehystämänä putouksen ja puron viertä myöten. Olin mielessäni hobittien Frodo ja Bilbo Reppulin satumaisissa maisemissa hetken. Seuraavaksi vaakasuuntainen räntä piiskasi jo kasvojani. Reitti vei suoraan kyläkaupalle ja mökin lämpimään. Ravintola olisi tänä iltana auki.

Polku puron vierellä

Lepäsin hetken huoneessani ja vaihdoin rännästä vetiset vaatteet. Matka Kilpisjärvellä olisi lopuillaan, joten päätin palkita itseni ponnistelujen päätteeksi ravintolaillallisella. Pitäen sateenvarjoa vaakasuunnassa lujasti tuulta vasten puskin itseni ravintolaan. Ravintola Kilpiksen Tofu Bowl ei olisi voinut maistua paremmalta. Ravintolassa oli leppoisa tunnelma, vaikka sinne oli eksynyt vain yksi ryhmä italialaisia lisäkseni. Puskin itseni rännässä takaisin sen 300 metriä majapaikkaani. Nyt oli kaikki suunniteltu tehty. Enää jäljellä aamulla pakkaaminen, loppusiivous ja kotiinlähtö. Lepo olisi nyt tarpeen, ja ehkä katsoisin hetken jotain elokuvaa. Lihakset olivat retkeilystä kipeät, nekin kaipasivat lepoa.

Ruoka-annos Ravintola Kilpiksessä
Ravintola Kilpis, suosittelen!

Selfie Mallatuvassa

Yöksi tuuli ja räntäsade yltyivät hurjiin lukemiin. Tuuli ulvoi nurkissa. Tuntui onnelliselta ja tunnelmalliselta nukahtaa hostellin huoneen lämpimän peiton alle ihmetellen kaikkea viikolla näkemääni ja kokemaani.

Lupaus Saanalle

Heräsin aamiaiselle ja siistimään majapaikkaa. Bussi lähtisi aamupäivällä takaisin kotiin. Haltinmaan Anne sattui paikalle sopivasti ja sain häneltä kyydin pysäkille. Bussin ajellessa Kilpisjärven viertä, huomioni oli vieläkin vangittuna aamuauringon valaisemiin tuntureihin Kilpisjärven takana. Saanatunturi ikään kuin toivotti hyvää matkaa kiiltäen auringossa ja muistuttaen, että minulla taisi jäädä jotain kesken: “Tuuhan uudestaan!”. Lupasin yrittää tulla. Hetki oli haikea. Siitä oli kauan, kun viimeksi olin reppuretkeillyt Ylä-Lapissa.

Bussikuskin kaasutellessa näin joutsenia harmaine nuorukaisineen lampareessa, olivat nukkuneet ohuen riitteen ympäröimänä. Näin reissulla myös riekon talvipuvussa, poroja, lemmikkikoiria, joitakin harakantapaisia ja outojakin jälkiä lumessa. Karhut olivat kuulemma jo nukkumassa, mutta ahman jäljet oli nähty viime aikoina ihan kylän vieressä Salmivaaralla. Kettu olisi tavallinen vieras nähdä, susia sen sijaan ei alueella kulje.

Epilogi

Voin täysin suositella majoittumista Haltinmaan Mallatupaan. Hostelli Mallatupa osoittautui lämpöiseksi ja kutsuvaksi keitaaksi talvisten ulkoilupäivien jälkeen. Hostellikirja on erinomainen apu, jos kaipaa vinkkejä tekemiseen ja aluetietoa. Kilpisjärvellä asuu avuliaita ja iloisia ihmisiä. Seutu on karun kaunis, ja marraskuussa ulkoilijalle välillä ankaraa säätä ja maastoa. Alueella asuvat ihmiset ovatkin sinnikkäitä, varustautumisen sekä ennakoinnin mestareina, koska ilman noita taitoja siellä ei voisi elää. Täältä löytyi nyt kaikki se sää, jota olen kaihtanut: märkää, kylmää ja pimeää. Haastoin itseni tähän keliin ja nautin joka hetkestä. Löysin ympäriltäni kauneutta, hiljaisuutta, ystävällisyyttä ja tunnelmallisuutta, kiireettömyyttä, lepoa, rauhaa ja huolenpitoa. Jos revontulet olisivat näyttäytyneet, vaikutelma olisi ollut jo liian täydellinen.

Kiitos ja näkemiin. Lapin hulluus on parantumaton tauti. Tämä siedätyshoito ei siihen tehonnut, ja hyvä niin.

Teksti ja kuvat: Johanna Niemi

Tutustu Majatalo Haltinmaan Mallatupaan

Kirjoittaja on yksi Hostellijärjestön valitsemista Hostellireissaajista, jotka tekevät vuoden 2026 aikana kotimaan matkan yöpyen verkostomme hostelleissa ja tuottavat reissustaan matkatarinan. Hostellireissaajat saavat tukea reissunsa hostellimajoituksiin ja matkakuluihin. Tarinallaan reissaajat osallistuvat myös Vuoden Hostellireissaaja 2027 -yleisöäänestykseen tammikuussa 2027.

Julkaistu 18.11.2026

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *