Hiljaisuutta urbaanissa ympäristössä

Hostellireissaajatarina 9: Tuomo Anttonen
Reissukohde: Hostel Iiris, Helsinki

Syksy kolkutteli jo vahvasti ovella. Poikaa poltteli kovasti päästä vielä jonnekin bikeparkkiin fillaroimaan ennen talvea. Itseäni ei innostanut matkustaa useita tunteja yhteen suuntaan päiväreissulle. Onneksi muistin keväällä tarjoutuneen mahdollisuuden tutustua johonkin hostelliin ja saada pieni avustus majoituskuluihin. Kevät ja kesä olivat kiireistä aikaa enkä ehtinyt toteuttaa reissua, mutta nythän kaksi kärpästä onnistuisi yhdellä iskulla.

Hostel Iiris valikoitui kohteeksemme sen sijainnin ja erityisesti maksuttoman pysäköintipaikan vuoksi. Pääkaupunkiseudulla on aina ollut jonkinmoinen ongelma löytää majoittuessa autolle järkevä paikka kohtuuhintaan tai edes suhteellisen läheltä. Meillä oli majoitukseen kuljetettavana kaksi maastofillaria sekä useita laukkuja tavaroita. En miettinyt hostellin miljöötä sen enempää, sijainti kartalla riitti.

Lähdimme matkaan Etelä-Karjalasta perjantaina heti työ- ja koulupäivän jälkeen. Meillä oli deadlinena 19.30, johon saakka vahtimestari olisi paikalla luovuttamassa avaimet. Alun perin olimme ajatelleet majoittuvamme vain yhdeksi yöksi, mutta Hostel Iiriksessä ei ollut henkilökuntaa viikonloppuna paikalla, joten päädyimme saapumaan jo perjantaina ja viipymään sunnuntaihin asti. Perinteisesti auton pakkaaminen ei sujunut ihan hetkessä, mutta olimme silti sen verran ajoissa liikenteessä, ettei perille ehtiminen kello 19:ksi tehnyt tiukkaa. Matka sujui mukavasti Vaalimaan erinomaista ja juuri päällystettyä moottoritietä loikotellen. Ei jatkuvia nopeusrajoitusten vaihteluita eikä nopeusvalvontakameroita. Matka oli hieman pidempi kuin Kouvolan ja Porvoon kautta, mutta hermoja moninkertaisesti lepuuttavampi.

Majoittuminen

Perillä navigaattori opasti Itäkeskuksen (jatkossa Itis) vierestä, kerrostalojen takaa, ison teollisuusrakennuksen oloisen kompleksin pihalle. Kokeilimme soittaa kaikkia ovessa olevia summereita tuloksetta (joissa luki hostel, yövahti, vahtimestari jne.). Lopulta lähdimme jalan kiertämään rakennusta ja löysimme pääoven toiselta puolen kiinteistöä. Sisäänkirjautuminen sujui mallikkaasti, ja saimme samalla tietää, että avainpoletilla pääsee sisään ja ulos pääoven lisäksi myös siitä ovesta, josta ensin yritimme. Autolle suositeltiin pysäköintipaikkoja, joiden läheisyydessä oli valvontakameroita. Pysäköintipaikalla niitä olikin useita eri suuntiin.

Purimme tavaramme ensin kadulle, sitten alakerran aulaan. Auton pysäköinnin jälkeen kuljetimme ne hissillä viidenteen kerrokseen, jossa huoneemme oli. Tavaroita oli paljon, koska kuljetimme huoneeseemme myös kaksi maastopyörää, kaikki suoja- ja ajovarusteet sekä normaalit matkatavarat.

Hostelli sijaitsee Iiris-keskuksessa, joka on Rainer Mahlamäen suunnittelema ja vuonna 2003 valmistunut rakennus näkövammaisten palvelu- ja toimintakeskukseksi. Rakennuksessa on paljon näkövammaisten toimintaa arkisin. Kaikki tilat on rakennettu huomioimaan näkövammaiset. Kyltit ja opasteet ovat myös pistekirjoituksilla ja hississä on ääniopastus. Käytävät ovat leveitä eikä niillä loju mitään huonekaluja, jotka voisivat olla esteenä näkövammaiselle. Varmaankin tämän vuoksi tilat näyttivät alkuun laitokselta. Kokemus tuntui erityiseltä myös siksi, että olimme kaiketi ainoita hostellivieraita, emmekä nähneet kovin montaa ihmistä rakennuksen käytävillä koko viikonlopun aikana.

Huoneemme oli iso ja laitosmainen. Samoja huoneita käytetään kuntoutujien majoitukseen, joten huone oli esteetön ja wc erityisen iso sekä varustettu pyörätuolilla liikkuvan tarpeisiin. Huoneessa oli jääkaappi, mutta se oli todella pieni eikä edes täysillä toimiessaan jäähtynyt kunnolla. Viimeisenä aamuna juustopaketin juustot alkoivat jo oirehtia oudon makuisina liian lämpimästä säilytyksestä. En odota hostellilta yleensä kauheasti sisustuksellisia asioita, vaan enemmänkin pehmeää sänkyä. Majoitumme hostellissa silloin, kun tärkeintä on päästä yöksi nukkumaan – päivät vietämme muualla. Iiriksen sängyn pehmeys kuitenkin yllätti. Siitä lisää myöhemmin.

Tavaroiden huoneeseen viennin jälkeen lähdimme pikaisesti takaisin aulaan näyttämään vahtimestarille vielä henkilöllisyystodistuksen, minkä jälkeen suuntasimme kävellen läheiseen Itiksen kauppakeskukseen. Suuntasimme ensimmäisenä S-Markettiin ostamaan aamupalatarpeita sekä illaksi pientä naposteltavaa.

Kaupasta päästyämme aloimme tutkailla kauppakeskuksen ravintolatarjontaa. Olimme vuosia aiemmin löytäneet Itiksestä todella hyviä aasialaistyylisiä ravintoloita ja etsimme tälläkin kertaa sellaista. Mutta hämmästykseksemme kaikki ravintolat sulkeutuivat jo klo 21. Meillä oli mennyt kaikkeen edellä mainittuun niin paljon aikaa, että osa ravintoloista siivosi jo buffet-pöytiään, ja toisissa luki kassalla ”suljettu”, vaikka asiakkaat vielä söivät pöydissä. Poika oli kuitenkin nähnyt alakerrassa kolme kirjainta, joista en itse pitänyt lainkaan. Aiemmat kokemukset kyseisestä ketjusta olivat huonoja, mutta koska kotiseudullamme ei tätä ravintolaa ole, päädyimme KFC:een.

Valinnanvaikeus iski jälleen, sillä annoksia oli niin paljon erilaisia. Löysin puhelimeni tarjoussovelluksesta edullisen tarjouksen kahdelle, joten otimme erikoisen makuisella juomalla varustetut kanahampurilaisateriat. Meillä oli vielä optio tilata jotain lisää, jos näistä jäisi nälkä. KFC oli auki kello 22:aan.

Yllätykseksemme pieneltä vaikuttaneet ateriat täyttivät juuri sopivasti. Kun emme kiirehtineet pois, alkoi kylläisyyden tunne saavuttaa meidät. Totesimme hieman klo 21 jälkeen, että voisimme siirtyä takaisin majoitukseen. Syyskuun loppupuolen ilta oli yllättävän lämmin, mutta silti shortsit ja t-paita tuntuivat hieman viileiltä kävellessämme takaisin Iiris-keskukseen.

Laiskottelua, shoppailua ja epäonninen fillarireissu

Lauantaille meillä ei ollut erityisen tiukkaa ohjelmaa ja olemme tottuneet siihen, ettemme pyri täyttämään lomapäiviämme aikatauluilla, koska ne ahdistaa. Paljon kivempaa on mennä ajopuuteorialla, hetken mielijohteesta ajautua jonnekin ihan uusiin paikkoihin. Iiriksen sänky oli pehmeä ja myös edellisviikon arki väsytti niin paljon, että heräsimme vasta klo 10 ja makoilimme sängyssä vielä reilun tunnin. Todella lomatunnelmaa.

Olin edellisenä iltana käynyt rakennusta läpi ja löytänyt kerrosta alempaa keittiönurkkauksen. Sinne lähdimme myöhäiselle aamupalalle. Kahvi on itselleni tärkeä aamun avaaja ja edellisenä päivänä kaupassa olinkin pohtinut, pitääkö ostaa kahvipaketti ja suodatinpapereita. Otimme riskin, että aamukahville joutuisimme lähteä jonnekin kahvilaan. Onneksi keittiöstä löytyi Moccamasterit, suodatinpussit ja kahviakin. Loistavaa. Keittiössä oli myös isompi ja kylmempi jääkaappi, jonne olisi voinut ruokatarpeita tallettaa, kunhan kirjoittaa niiden päälle huoneen numeron. Keittiövälineitä ja astioita oli kattavasti.

Aamupalamme oli karu ja koruton, mutta täyttävä. Rauhallisen (ei muita ihmisiä) aamuhetken jälkeen kannoimme taas osan tavaroista ja fillarimme alakertaan, pakkasimme auton ja lähdimme fillarikauppoja kiertämään. Kaupoilla pääsimme sovittamaan vaatteita ja hypistelemään tavaroita. Muutama ostoskin tuli tehtyä. Pääkaupunkiseudun erikoisliikkeiden aukiolokäytäntö kuitenkin yllätti, kun pian havaitsimme, että ne kaikki sulkeutuvat jo klo 15 ja siirtyminen esim. Itäkeskuksesta Vantaalle ei ole välttämättä alle puolen tunnin operaatio. Kello kolmen jälkeen totesimme ostoskiintiömme tulleen täyteen ja aloimme miettiä seuraavaa siirtoa.

Pääkaupunkiseudulla on monia hyviä fillarointikohteita. Olimme aamupalan aikana päättäneet, että emme suuntaa hissillä varustettuun bike-parkkiin enää tänään, osittain johtuen aikataulustamme, mutta myös siitä, että seuraavana päivänä olisimme sellaiseen menossa. Keskuspuiston kivikkojuurakkopolkujen ja Sipoonkorven sijaan nuorta miestä kiinnosti hyppiminen, joten suuntasimme Järvenpäähän LKP-bikeparkkiin. Se on vanhalle lumenkaatopaikalle (LKP) rakennettu hyppyreitä sisältävä alue, jossa ei ole hissiä eikä pääsymaksua. Olimme käyneet siellä vuotta aiemmin ja tykänneet paikasta paljon.

Suojavarusteiden pukemiseen, fillarin iskunvaimentimien ja renkaiden ilmanpaineiden säätöön meni oma aikansa. Lopulta pääsimme kipuamaan ensimmäistä nousua mäen huipulle. Radat näyttivät melko umpeenkasvaneilta edellisvuoteen verrattuna ja ensimmäisillä laskuilla paljastui, että kovan savipinnan sijaan ratojen pohjalla oli paljon irtosoraa. Sellaista hiekoitus-sepelin tyylistä. Hyppyrien profiilit oli pyöristyneet ja ensimmäiset laskut tuntuivat hyvin kankeilta. Kokeilimme eri ratoja ja ajoon ei oikein meinannut löytyä sopivaa flowta – sellaista fiilistä, jossa tuntee olevansa fillarin kanssa yhtä puuta, ja radan kurvien ja kumpujen tukevan tätä fiilistä.

Pidimme juomatauon autolla ja päätimme lähteä kokeilemaan uudelleen. Ei. Tänään ajo ei sujunut yhtään. Oliko syynä pari viikkoa aiempi isossa bikeparkissa koettu vauhti ja isot hypyt, hiekoitussepeli ratoja liukastamassa vai kenties ikävästi suoraan ajosuunnasta paistanut kirkas ilta-aurinko. Hyppyyn lähtiessä on ikävää, jos ei näe niin hyppyrin nokkaa kuin alastulopaikkaa. Ehkä 15-20 laskun jälkeen totesimme, että tämä paikka oli nähty.

Pojan pettymystä lieventääkseni katsoin lähistöltä muuta ajettavaa ja Kivikon pyöräcrossiparkin lähettyvillä näytti olevan mukavaa kalliopolkua. Päätimme lähteä sinne. Matkalla aloin kuitenkin huomioida myös kellon, matkaan menevän ajan ja tuli mieleen myös illallinen sekä ravintoloiden sulkemisajat. Hetken pohdittuamme, totesimme että parempi ajaa suoraan majoitukseen, käydä rauhassa kuumassa suihkussa ja siirtyä jonnekin syömään.

Itäkeskuksessa itämaista ruokaa

Olimme Itiksen käytävällä kello 19.15 ja ihmettelimme valtavaa väenpaljoutta ja kovalla soivaa musiikkia. Selvisi että JVG oli kutsuttu esiintymään ja syynä Itiksen kauppakeskukseen juuri avatun uuden kauppahalli-osion avajaisviikko.

Bändiä kuunnellessamme aloin puhelimesta käydä läpi lähistön ravintoloita ja karu totuus alkoi valua naamalle, kun selvisi että lauantaisin ravintolat eivät menneetkään kiinni klo 21 vaan useimmat jo kahdeksalta. Pienessä paniikissa katselin löytyisikö kauppakeskuksen ulkopuolelta mukavan oloista ja tyylisuunnaltaan kiinnostavaa ravintolaa. Valitsemme mielellämme ravintolan, joka tarjoaa jotain meille erikoisempaa ruokaa. Ei perusleikettä ranskalaisilla. Ei bulkkipizzaa. Ei kebabbia ranskalaisilla tai hampurilaisketjujen paperiin käärittyjä pihvisämpylöitä. Kontulan ostarilla esimerkiksi on muutama hyvä ravintola, joka tekee ns. etnistä ruokaa ihmisille, jotka ovat muuttaneet Suomeen jostain muualta. Toisin sanoen ruoka on tehty mausteilla, joita he itsekin käyttävät eikä muokattu suomalaisia varten jättämällä jotain makuja tai tulisuutta pois.

Tarpeeksi myöhään auki-olevia ja sopivan erikoisia ravintoloita ei alkanut löytyä, kunnes silmiin osui käytävän toisella puolella oleva ravintola, jonka asiakaskunta oli hyvin monikansallista. Kun kyltissä luki aukioloajaksi -21 ja aterimetkin oli kullattu, totesin ruokapaikkamme olevan tässä.

Poikaa arvelutti teppanyaki-pöytä, jossa raa’at lihat ja merenelävät olivat olleet jo pitkän aikaa vähemmän optimi säilytyslämmöissä. Valistus elintarviketurvallisuudesta oli mennyt perille. Totesimme sushin, salaattitarjonnan, lämpimien aasialaisten ruokien, ramenkeitto tarvikkeiden sekä jälkiruokapöydän riittävän mainiosti, jos teppanyaki-pöydän antimet eivät maistuisi. Ruoka oli hyvää ja teppanyaki-annoksiakin tuli kasattua kaksi; toinen merenelävillä ja toinen määkivillä ja röhkivillä. Ateriahan koostetaan nuudeleista, raaoista kasviksista ja erilaisista lihoista itse omalle lautaselle, valitaan haluttu kastike pieneen kulhoon ja toimitetaan nämä keittön tiskille. Vastineeksi saadaan hälytyslaite, jonka piipatessa voi tiskiltä hakea juuri paistetun herkullisen annoksen.

Bikeparkkia Porvoossa

Seuraavana päivänä toistimme aamurutiinimme hieman aiemmin, pakkasimme tavaramme autoon ja suuntasimme kohti kotia. Matkalle osui suunnitellusti kuitenkin Porvoo ja sen Kokonniemen laskettelukeskukseen rakennettu bikepark. Olimme paikalla lähes sen avausaikaan, ostimme hissiliput ja puimme suojavarusteet päälle.

Suomessa on moni laskettelukeskus alkanut tarjota kesätoimintana polkupyörille tehtyjä ratoja. Ne ovat laskettelurinteisiin sekä viereisiin metsiin rakennettuja alamäkeen viettäviä polkuja, joista osa on rakennettu kourumaisiksi ja kallistettuja kurveja tarjoaviksi flow-pätkiksi. Osa saattaa olla lähes muokkaamatonta kivikkojuurakkoa. Reittejä on monen tasoisia ja ne on merkitty selkeästi värikoodein. Reiteillä voi olla joko luonnon tarjoamia pudotuksia ja hyppyreitä tai kaivinkoneella ja lapiolla toteutettuja rakennelmia. Monet radat tarjoavat usein ns. chicken linejä, jotka tarkoittavat, että vaativan maastonkohdan ohi pääsee ajamalla turvallisesti myös hitaampaa vauhtia. Jotkut kohdat täytyy ajaa tarpeeksi kovaa, jotta lentää hyppyreiden väliin jätetyn montun yli tai pääsee kivikon yli tarpeeksi pitkälle alastuloon.

Kokonniemessä lähes kaikki radat oli ajettavissa hiljempaakin, paitsi pari mustaa-linjaa, joissa hyppyjen täytyy onnistua tai seuraus voi olla huono. Sadevesi oli toki syönyt rataan moniin kohtiin syviä uria, mutta ei radat voi kivituhkalla päällystettyä pyörätietä aina vastata ja siksi bikeparkeissa ajetaankin useimmiten edestä ja takaa pitkällä joustolla varustetuilla fillareilla. Kokonniemessä on myös vuokraamo, josta voi ottaa kokeiluun hieman kevyemmän endurofillarin tai kaikkein kovinta käsittelyä ja eniten epätasaisuuksia anteeksi antavan pitkällä joustolla varustetun downhill-fillarin. Myös kaikki suojavarusteet on vuokrattavissa.

Omat ajomme alkoi hitaalla totuttelulla helpoimpiin ratoihin. Bikepark oli meille ensituttavuus, mutta vaikka olisi käynyt aiemmin samassa paikassa, kannattaa ajaa helpoimpia reittejä ensin muutamaan kertaan, jotta kroppa lämpenee ja pääsee sinuiksi taas pyöränsä kanssa. Kaikki muutkin reitit kannattaa ajaa päivän ensimmäistä kertaa hitaammin läpi, koska reittejä muutetaan usein ja sadekin voi syödä jonkin kohdan reitistä syville urille. Kun reitti on tuttu, voi alkaa lisäämään vauhtia.

Alkuun ajo tuntui hieman vaikealta ja itselläni syyksi paljastuikin takajousen paluuvaimennus, joka oli liian nopea. Säädin paluuvaimennusta hitaammalle ja pyörän hallittavuus parani. Täysjoustofillareissa täytyy jousitusta joskus säätää eri bikeparkkeihin erilaiseksi. Joskus syynä voi olla myös kuskin sen hetkinen fiilis ja vireystila, joka myös vaikuttaa siihen miltä pyörä tuntuu alla. Meillä ajofiilis alkoi parantua vasta kun kävimme ajamassa paria mustaa rataa. Kun tottuu mustien ratojen vähän jyrkempiin ja haastavampiin kohtiin tuntuu muut radat sen jälkeen helpoilta ja niille uskaltaa nostaa vauhtia ja löytää paremman ajofiiliksen eli flown.

Lopuksi, kun alkaa väsyä ja sattuu pari ”oho”-tilannetta, kannattaa pitää tauko tai miettiä olisiko aika lähteä kotia. Usein haluttaa käydä ajamassa vielä sen ”viimeisen laskun” ja toki se kuuluu asiaan, mutta aika usein viimeinen lasku on se, jossa kaadutaan. Kaatumisetkin kuuluu silloin tällöin lajiin ja siksi ajaessa tulee käyttää hyviä suojavarusteita. Meillä ei oteta tiettyä laskua viimeiseksi vaan sovitaan että lasketaan vielä muutama, lähdetään rennosti kokeilemaan joku hyvä tai haastava rata, pyritään ajamaan se omasta mielestä hyvin ja jos alhaalla molemmat kehuu, että ”nyt meni loistavasti”, pistetään pillit pussiin, koska onnistuneeseen laskuun ja hyvään fiilikseen on paras lopettaa.

Kotimatkalla väsymys alkoi painaa

Ajelimme vielä autolla ympäri Porvoota ns. sightseeingillä, kävimme kävelemässä vanhassa Porvoossa puutalojen keskellä ja hyvän aasialaisessa ravintolassa syödyn aterian jälkeen suuntasimme kotia kohti.

Sen verran kuskia alkoi väsyttää, että Loviisassa piti kääntää auto huoltoaseman pihaan ja nukkua pienet iltapäiväunet. Sen jälkeen kahvia kupillinen ja matka jatkui. Takavuosina olen kokenut mukavaksi kuunnella vastamelukuulokkeilla jotain äänikirjaa automatkojen ajan, mutta nyt huomasin, että 12-vuotiaalla pojalla ja itselläni oli niin paljon puhuttavaa, ettei kertaakaan tullut mieleen laittaa kuulokkeita ja uppoutua omaan maailmaan. Matkalla bongasimme ehkä eniten eläimiä mitä ikinä ennen automatkoilla. Tunnistettuja tien ylittäjiä oli supikoira, hiiri, jänis ja joku lyllertäjä. Onneksi emme törmänneet yhteenkään hirveen.

Teksti ja kuvat: Tuomo Anttonen

Tutustu Hostel Iirikseen

Kirjoittaja on yksi Hostellijärjestön valitsemista Hostellireissaajista, jotka tekevät vuoden 2024 aikana kotimaan matkan yöpyen verkostomme hostelleissa ja tuottavat reissustaan matkatarinan. Hostellireissaajat saavat tukea reissunsa hostellimajoituksiin ja matkakuluihin. Tarinallaan reissaajat osallistuvat myös Vuoden Hostellireissaaja 2025 -yleisöäänestykseen tammikuussa 2025.

Julkaistu 27.11.2024